Mä

Tiedättekö sen, kun ihannoidaan jotain tiettyä. Että vain yksi ulkomuoto on periaatteessa oikea, ja jos sä et näytä siltä, sussa on vikaa. Et ole hyvä. Joidenkin mielestä. Mä olen elänyt tosi monta vuotta epävarmana periaatteessa, kuitenkin ajatellut samalla, että ihan sama, ei kiinnosta. Kuitenkin pieni pelko on ollut, uskallanko laittaa jonkin tietyn vaatteen, sopiiko se mulle tai onko se liian erilainen. Tai keksiikö joku mun kengistä jotain älytöntä? Sitten vain päätin lopettaa sen, ja alkaa olemaan juuri mä. En sen jälkeen enää pelännyt.

Meikkasin esimerkiksi aina todella varovasti, en ikinä uskaltanut käyttää sen kummemmin mitään värejä, ja hyvin harvoin uskalsin ylipäätään luomiin laittaa mitään. Ja jos laitoin, se oli harmaata, ruskeaa tai beigeä. Ihan älytöntä, nykyään käytän sinistä, punaista ja violettia. Kaikkea, mitä aina halusin kokeilla. Huuliin en uskaltanut myöskään laittaa useisiin vuosiin, muuta kuin väritöntä huulikiiltoa tai todella todella vaaleanpunaista huulipunaa. Siinä se. Lisänä ripsiväri ja eyeliner. Mahdollisimman vähän, jottei mikään herättäisi huomiota. 

Nykyään ihan arkenakin saatan levittää luomelle punaisen sävyn, joka todellakin näkyy. Ja saan siitä ihan sairaan hyvän mielen. Huulissa olen käyttänyt violettia, punaisen eri sävyjä, sinistä, ruskeaa ja ihan kaikkea, mitä ikinä mieleen tulee. En pelkää enää, ja se mitä kaikkeista vähiten pelkään nykyään: onko meikissäni jotain vikaa. Jos on, niin mitä sitten! Kenen maailman se kaataa, ei ainakaan mun. Toivottavasti ei sunkaan.

Tämä kuva, joka näkyy yllä, on samaan aikaan mulle hyvä muisto, mutta harmittaa katsoa tätä kuvaa. Se on otettu paria päivää ennen meidän ysigaalaa, ja mietin, uskallanko laittaa ripset kiinni itselleni. Pohdin ja pohdin, ja lopulta tulin siihen tulokseen, että perhana, kyllä mä laitan. Mutta tässä kuvassa näkyy mun kasvoiltani pettymys itseeni, että jälleen kerran mietin uskallanko. Ja samalla se ihan väritön meikki. 

Peruskoulun jälkeen hain itseäni ja paljon. Oli jotenkin vapautunut tunne, kun ei tarvinnut enää joka päivä nähdä samoja naamoja, niin uskalsin rohkeammin alkaa kokeilemaan. Tosin näille kokeiluille uhrasin hiukseni, kun halusin valkoiset hiukset... Ensimmäistä kertaa elämässä aloin värittämään kulmia, sekä luomille ilmestyi muutakin kuin lähes huomaamattomia värejä. Olin ylpeä itsestäni, tosin en enää ole, kun katsoo kolmen vuoden takaisia meikkaustyylejä. Kai ne kuuluu siihen ikään, mutta mutta.

Hankin pidennykset, hankin tatuoinnin. Mikään ei kuitenkaan vieläkään tuntunut täysin omalta ja oikealta, enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä. Samaan aikaan nousin hetkellisesti julkisuuteen, ja pääni oli tosi pyörällä. Tämä varsinkin oli vaikeaa aikaa, kun piti antaa haastatteluja, mutta oma ulkonäkö ei miellyttänyt yhtään. Nyt kun katsoo vanhoja kuvia, niin voin ihan hyvällä omatunnolla todeta, olin sievä tuolloin. Kunpa olisin tajunnut sen silloin.

Tatuointeja olen aina ihannoinut ja rakastanut, joten se oli ihan selvä, että niitä haluan jossain vaiheessa. Ajankohta oli hieman epäselvä, mutta 2013 syksyllä tarjoutui mahtava mahdollisuus saada toinen tatuointini (tämän lisäksi ranteessani on pieni teksti). Tartuin tilaisuuteen ja ruusut iskettiin ihoon. Olin niihin todella tyytyväinen ja olen edelleen, nuo ruusut jos jotkut ovat kuvanneet mua, jo kolmen vuoden ajan <3

Tänään olen siinä tilanteessa, että uskallan olla mitä haluan. Ja teen mitä teen. Ja se näkyy. Kokeilen rohkeasti eri värisiä hiuksia, erilaisia värillisiä meikkejä ja nautin siitä. Nautin siitä, kuka olen. Sitä, miksi olen kasvanut. Kunpa olisi helppoa kertoa, kaikille nuorille, joilla on murheita itsensä kanssa, että vielä se helpottaa, ja se on paljon itsestä kiinni. Rakastakaa itseänne, se on vähintä, mitä te olette ansainneet :)